"I have erected a monument to myself. / Not built by hands; the track of it, though trodden." (Aleksandr Pushkin, 1836) "Loin itselleni muistomerkin aineettoman. / Sen luokse kansan tie ei nurmetu."
tiistai 12. toukokuuta 2009
1994
ÄÄNEN AVAUSRUNO I
Opening tone poem I
(6. 6. 1994)
Hu-huu, ha-haa, hi-hii, ho-hoo!
Siinäs kuulitte,
vaan näkisittepä, mitä poika on kirjoittanut,
paperin täydeltä jälkiä,
runon harmaata
kielen harmaalle.
A. e, j, k,
Mitä me tiedämme?
Hänen runonsa
käsittelevät rakkautta ja kevättä,
kukkia ja leikkiviä lapsia
aurinkoisen aistillisessa maailmassa.
Ja cummingskin,
värssyn suunta on aina vastaan,
häiritsevä kysymys:
onko pysti pystytetty,
rakas harmaa poeettamme tässä,
mustan vai valkean kunniaksi?
Kun runoilija ryyppää kasinolla,
sensori iskee tsaarin tekstuurilla
ja Pietarin soltut parakeissaan
tankkaavat runoja Pushkinin
ja imevät tietoa vapaudesta,
kumouksellisia ajatuksia!
Oi, vaviskaa te maailman tyrannit!
Ja te... nouskaa lyödyt orjat!
Ja cummingskin,
mitä me tiedämme,
kun toinen näyttää sydäntään
ja toinen häntä ymmärtää.
Tyttö nuori alaston
miljoonan patsaan väärti on!
Katsokaa siis itseänne,
etsikää itse todisteita siitä mitä on sanottu.
Ainut oppi: rakastaa
ja sietää epäjärjestystä.
Huojuvat runot,
lastenhuoneen verhot,
painettuja kuvia valkoisella kankaalla,
jokainen lause kaiku äitisi puheesta.
Me katsomme mitä mikäkin tekee,
millaisia jälkiä se jättää jälkeensä.
Sitä me emme koskaan näe,
me näemme vain hajoamistuotteet.
Siispä valmistellessamme runoa kuin sairaan houretta,
pidän mielessä päällikköjen julmuudet ja sotaisat teot,
nuorten lemmenhuolet jotka riipaisevat kastojan sydäntä.
Sillä me etsimme sanastomme mukaisia tunteita,
emme tosin kaikkia sillä huomattavimmat me jätämme,
sanansaattajien varaan me jätämme huumorin ja viisauden,
joiden lähteenä ovat oman isämme käytännön opetukset.
Mutta minä toteutan runouden lait leikkien ja tanssien
ja herätän lukijassa aitoja tunteita eli kauhua ja sääliä.
Kannattaa siis katsoa kenen huostaan maineensa uskoo,
me runoilijat olemme hankalaa
väkeä emmekä koskaan hallitsijan,
heidän runokäärönsä kulkeutuvat torille lahnan käärepaperiksi.
Ja vaikka jäljelle jää hionnan vaiva ja ajankin hukka,
rakastakaamme runoa, olkoon se elämämme auvon ainoa lähde.
KARRI KOKKO
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos viestistä! tjt