lauantai 23. toukokuuta 2009

1999



Kaksisataa vuotta Pushkinin syntymästä. Kuopiossa juhlittiin kolme kertaa: 6.6. Pushkinin patsaalla, Vestäjien Pushkin ProSpektillä 25.9. ja Heikki Viitalan musiikikeskuksen pääjuhlassa.

Two hundred years of Pushkin's birth. Kuopio celebrated three times: 6.6. on the Statue of Pushkin, organisation of local writers Vestäjät with "Pushkin ProSpect" 25.9. and Heikki Viitala with officionals in the Musiikkikeskus.

Vuoden 1994 ensimmäisillä Pushkin syntymäpäivillä toivoin runossani "hurmetta Pushkinin ja e.e:n", ja vuonna 1999 saimme nähdä runoilija Ilpo Tiihosen verta Kuopion torilla.

The 1994 Pushkin's first birthday I hoped in my poem "blood of Pushkin and e.e's", and in 1999 we were able to see the poet Ilpo Tiihonen blood Kuopion the square.

Kirjastossa oli Pushkin-näyttely, ja Tiihonen ja Jukka Mallinen lukivat Valkeisen lammen rannalla suomennoksia juuri ilmestyneestä valikoimasta Muistomerkki.

SANEERATTU
(6. 6. 1999)

Minulla oli vihreä talo,
lasinen kuisti, pihan korkeat puut.

Minulla oli vihreä talo.
Lapsi ja mies, pihan perällä koira.

Minulla oli vihreä talo.
Lapsella lelu, miehellä auto,
koiralla kaikuva haukku.

Minulla on vihreä talo.
Muistot.
Niiden lasinen haukku.


OODI NÄLKÄMÄÄN LAULULLE

Isäni maan saviset viilut
kasvavat puita.
Isänmaani saviset viilut
ruokkivat muita.

Tiedostoissa lepää isäni maa.
Näyttöpäätteillä kukkii isänmaa.

Isäni maan saviset viilut. Vielä.

TARJA LEINONEN


TATJANAN LAULU
Song of Tatjana

Aleksandr Puškinin Jevgeni Oneginin pohjalta 1999

TATJANA:
Olen Tatjana, minua Tanjaksi kutsutaan. Ja sanotaan sellaiseksi joka istuu hiljaa ikkunasta katsellen. Mutta nyt on minun vuoroni puhua, kertoa Jevgeni Oneginista, tuosta, joka varastelee sydämiä ja viskoo niitä kuin pieniä kiviä järveen.
Hänen ensimmäinen käyntinsä meillä herätti paljon kohua. Naapureilla riitti juorun jauhamista. Supistiin ja vihjailtiin; eikä syyttä, ei tietenkään. Ne sukaisivat minulle sulhasen, ja varma huhu tiesi että häitä jo valmisteltiin. Harmistuin juoruista, mutta ne jäivät salaisesti elämään ajatuksiini ja voittivat lopulta sydämeni. Talven yli itänyt siemen puhkesi kasvamaan keväällä. Silmäni avautuivat: se on hän! Hän se on! Uneksin yötäpäivää hänestä. Kaikki oli häntä, kaikki hänestä puhui: maa ja metsä ja tuuli lauloivat hänen nimeään.
Voi minua hupakkoa, joka toiveikkaana jätin kohtaloni tyrannin käsiin. Aavistin että sorrun. Mutta sitä ennen sokaistuna tahdoin hurmaantua hekumasta ja juopua lemmen taikajuomasta. Haaveet ja onnen odotukset kiusasivat minua kaikkialla. Lemmen kaipuu ajoi minut iltaisin puistoon, jossa kuu vartioi taivaankantta ja satakielen laulu helähti lehvikössä soimaan. Vereni kiehui ja poskissa leiskui puna. Ja kaikkialla tunsin hänet.
Öisin kääntyilin kuumissani vuoteessa, mutta sairas en ollut vaan rakastunut. Tunsin miten väkevä käsi veti minua häntä kohti. Hän oli aina mielessäni, ja niin syntyi kirje ihan itsestään. Mutta miksi lähetinkään sen!
Kirjoitin, en voinut muuta. Kuin olisin tehnyt pahaa, te varmaan halveksitte minua. Siltikin toivon, että minulla olisi edes toiveen murunen saada teidät vieraaksi. Ajattelen yötäpäivää ensi tapaamista.
Miksi tienne osui tänne maaseudun hiljaisuuteen? Jos en tuntisi teitä, en olisi koskaan syttynyt tähän hehkuun vaan olisin löytänyt miehen, jonka puolisona olisin täyttänyt äidin ja vaimon osan. Mutta nyt... enää ei kukaan voi voittaa sydäntäni, olen sinun ikuisesti. Tiedän että rakas kuvasi seuraa minua kuolemaani asti. Jo varhain tunsin sisälläni syvän katseesi ja kuulin pehmeän äänesi. Sinä olit unelmani, paras minkä tiesin. Niin tulit ja minä vapisin ilosta: se on hän!
Puhuit minulle, kun istuin yksin uneksimassa ja hain rauhaa sydämeni polttelulle. Ja enkö silloin nähnyt hahmosi hämärän yön läpi! Taivuit puoleeni, silitit ja lohdutit minua. Ja sanasi solisivat kuin lempeä puro.
Asutko taivaassa vai helvetissä? Pyyhi epäilyni pois. Vai onko tämä unta, ehkä kohtalo onkin varannut jotain muuta minulle? Ei, minulla ei ole muuta kohtaloa. Ota minut ja suojaa minua! Kuihdun tähän ikävään, se vie kaikki voimani. Odotan sinua, anna sieluuni toivo tai revi pois tämä näännyttävän raskas uni!
Lopetan tähän, minua pelottaa lukea nämä rivit. Silti en voi muuta kuin luottaen turvautua teihin.
Päivä kului hitaasti kun odotin vastausta, kului toinen, kolmaskin, mitään en kuullut hänestä. Miksi hän ei vastaa, joko hän unohti minut?
Mutta sitten yhtenä iltana näin salaisen merkin: ikkunan huuruun piirtyivät kirjaimet J ja T. Silloin kuului kavioiden kopsetta... hän saapuu! Juoksin ulos kevyemmin kuin pilven varjo, lensin häntä vastaan, vihdoin tulin joelle ja lysähdin maahan hengästyneenä. Toivoin vielä, vaikka epäilyn mato kaivoi sieluani. Odotin rakkaani tuloa, luotin yhä, mutta hän ei tullut. Toivoni sammui pois.
Olin jo aavistanut mitä hän sanoisi, kun lopulta tapaisimme. Näin hän puhui: "Sananne ovat minulle rakkaat, niissä laulaa luottavainen sielu viattomasta lemmestä. Vilpittömyytenne on saanut minussa eloon jo kauan sitten kuolleet tunteeni.
Jos perhekuvitelmat saisivat minut hetkeksikään valtaansa, ei voisi olla somempaa morsianta kuin te. Mutta en ole luotu onnea varten, se on minulle vierasta. Tulisimme katumaan liittoamme. Vaikka rakastaisin teitä aluksi, onnemme jäähtyisi ja karkaisi pian tiehensä. Kyyneleenne saisivat minut raivostumaan ja kiveksi kovettumaan. Onko surullisempaa kuin kuin koti, jossa vaimo itkeskelee kurjaa miestään yksinäisinä iltoina? Ja mies tietää vaimon arvon, mutta tuskin itseään kestäen murjottaa omassa yksinäisyydessään. Se osa olisi teille kovuudessaan armoton, enkä haluaisi sitä teille.
Haavemieli ei palaa enää, se on minulle mennyttä. Kaipaan teitä kuin veli sisarta, en halua muuta kuin ystävyyttänne. Toivon että haaveenne vaihtuvat, eikö vanha kuva haihdu uuden rakkaamman edestä? Te rakastutte uudestaan. Toivon että opitte itsehillitsemisen taidon, sillä muut eivät piittaa tunteistamme hitustakaan."
Kuuntelin hiljaa hänen sanojaan. Ja kun hän tarjosi käsivartensa, nojauduin siihen aivan muissa maailmoissa, poissa tolaltani. Silti uneksin vielä, vaikka pääni oli jo painunut. Kuljimme käsi kädessä hiljalleen, joka askeleella kauemmas toisistamme.
Hän lähti, minä jäin. Rakkaus on ehkä todellisempaa kuin ystävyys, se vie läpi myrskyjen kohti elämämme kirkkainta tähteä, mutta silti siitä tulee helposti vain paholaisen leikkikalu. Ketä siis rakastaa, kehen luottaa? Kuka ei jätä tai petä? Kuka voisi tuoda mielihyvää ja kysyisi myös minun mieltäni? Kuka huolehtisi, kestäisi vikani, eikä koskaan tuskastuisi...? Me hukkaamme elämämme turhiin houreisiin. Siksi, ystäväni, rakastakaa itseänne! Ei voilla herttaisempaa rakastettavaa!
Toiveeni lakastuivat kuin helteen polttaman ruusun terälehdet. En saanut öisin unta, terveyteni häipyi, hymyni sammui. Minä kuihduin, kävin kalpeaksi - vaikenin. En välittänyt mistään, en ajatellut mitään.
Luulin jo unohtaneeni, kun taas tapasin Oneginin. Hän tuli nimipäivilleni ja istahti minua vastapäätä, mutta minä tärisin kuin pelästynyt lintu. Minun oli vaikea hengittää ja luulin pyörtyväni. Mutta Onegin ei sietänyt herkkyyttä, ei pyörtymistä tai kyyneleitä. Hän suuttui ja hänen katseensa pelotti minua.
Myöhemmin sinä iltana Onegin ja Lenski riitautuivat keskenään, kun Onegin oli kiusannut Lenskin mustasukkaiseksi. He joutuivat kaksintaisteluun, jossa Onegin ampui kylmästi ystävänsä. Äkkiä kaikki oli hiljaista kuin asumattomassa talossa, jossa kukaan ei liiku. Onegin lähti pois. Minä vaivuin yksinäisyyteeni ja suruuni. Vain hänen muistonsa toi sydämeeni kiihkeän kuohun. Rakastin häntä, vaikka minun olisi pitänyt vihata tuota murhaajaa! Aloin nähdä kirkkaammin, kuka oli saattanut minut tähän tuskaan, kenen takia kohtalo oli pannut minut huokailemaan. Paholainen on hyvän ja pahan outo sekoitus, taivaan tai helvetin luoma enkeli.
Äitini halusi naittaa minut, mutta minä hylkäsin kaikki kosijat. Äitini ei antanut periksi, ja lopulta hän sai minut muuttamaan Moskovaan. Tunsin itseni vieraaksi. Minut kutsuttiin tuliaisjuhlaan sukulaisten luo. Vastahakoisesti kävin kukkuraisiin ruokapöytiin, kuuntelin heidän kipeitä sanojaan: “Oot kasvanut!”, ”Minä pitelin sua ristiäisissä.”, “ Ja minä kannoin sylissäni, kun itkit.”, “Minä nipistin korvaa. Aloit rääkyä.”, “Mutta minä annoin piparkakun!”.
Mummot siunailivat ääneen ajan pakenemista, ja heidän hienot tyttärensä, nuo Moskovan sulottaret, tutkivat minut tarkkaan. Olin heistä kumma maalainen, joka istui hiljaa juhlassa. Muut vieraat hävisivät äkkiä, ja vain muutama jäi. Sillon täti pukkasi minua kylkeen ja sopotti korvaan: "Näetkö tuon komean upseerin, joka katselee sinua?" Minä yritin: “Missä, heitähän on kaksi...tuo paksuko?" Ja tädit riemastuivat: "Tanja, ota onnittelut!" Niin minä tapasin kenraalin, josta tuli aviomieheni.
Olisin varmaan elänyt tyytyväisenä, mutta kohtalo ajoi Oneginin taas tielleni. Hän oli seuraillut minua jo jonkin aikaa, olin nähnyt kutsuilla hänen jo hieman harmaantuneen, nuorena vanhenneen hahmonsa. Onegin ei saanut rauhaa, vaan kuljeskeli ikävissään ilman perhettä, toimintaa ja elämän suuntaa. Hänestä ei ollut miestä mihinkään, hän nääntyi yksin. Yhä hän viihdytti tunteitaan mutta ei kestänyt kauan, kun hän kyllästyi.
Kun hän oli nähnyt minut kenraalin puolisona, hän oli syttynyt minuun uudestaan. Kuinka olinkaan muuttunut, kuinka muuttunut hän! Onegin rakasti viimeinekin vakavasti, hän hautoi vain yhtä ajatusta: minä olin hänen ajatustensa polttava kohde. Silti en ollut häntä huomaavinani, vaikka olin ollut salaa levoton hänen vuokseen.
Lopulta hän kirjoitti minulle kirjeen, kun en ottanut häntä vastaan (Oneginin kirje:) Tiedän että loukkaan ja suututan teitä tällä surullisella tunnustuksella. En tiedä miksi kirjoitan ja annan aiheen pilkkaan.
Kun tapasin teidät ensimmäisen kerran, näin hellyyttä johon en rohjennut uskoa. Sokeana tottumuksesta en edes ajatellut, että luopuisin tympeästä vapaudestani. Vielä toinenkin seikka veti minua eroon teistä. Yritin unohtaa kaiken, kun Lenski kuoli. Katkoin kaikki siteet ja mietin että viimein koittaa vapahdus, ei onni. Mutta seurasi vain kirous ja sain rangaistuksen.
Minne kuljette, sinne myös minun ajatukseni kulkevat. Hetket ovat kalliita, turha ikävä raahaa pois elämäni lasketut päivät. Se on raskasta kestää. En toivo muuta kuin olla lähellänne, nähdä teidät joka päivä. Vain silloin jään elämään. Tiedän että tämä pyyntö haihtuu kuin vesi hiekkaan. Tietäisittepä millaista on se kauhu, kun nääntyy rakkauden janoon! Veren kuohu ei laannu järjen avulla. Tahtoisin heittäytyä jalkojenne juureen, rukoilla ääneen, hellytellä sieluanne, mutta voin lähestyä teitä vain teennäisesti, puhua kylmästi ja rauhallisesti, arvokkaasti käyttäytyen...
Hän lähetti monta kirjettä ja sai vastaukseksi vain hiljaisuuden. Olin kylmä kuin tammikuun pakkanen. Enää en itkenyt hänen vuokseen. Silti hän ei jättänyt minua rauhaan, ja kerran hän tuli, lankesi polvilleen. Katselin ilman vihaa häntä, en kääntynyt pois. Ja lopulta sanoin hiljaa:“Onegin, nouskaa, antakaa minun vuorostani puhua. Olin nuori kun tapasimme. Rakastin teitä, sitä en kiellä. Mutta millaisen vastakaiun sain? Armottomuutta, kylmyytttä. En syytä teitä, olitte suora, ja sen takia ihailen teitä. Mutta te ette mieltynyt vaatimattomaan tyttöön, miksi siis nyt seuraatte minua? Mikä on muuttanut mielenne? Siksikö että olen rikkaan ja monista taisteluista kuulun miehen puoliso? Vai siksi että muita kiinnostava häväistys toisi teille seurapiirikunniaa?
Minua itkettää... jos olen vielä mielessänne niin tietäkää, että kipeät herjauksenne ja kylmän järkevä puheenne olisivat minulle mieluisampia kuin kirjeenne ja rukouksenne. Miksi tulitte? Voi pienuuttanne! Teidän orjamielenne säälittää minua!
Kuinka elin lähellä onneani! Mutta nyt on myöhäistä, en voi muuttaa osaani. Kun olitte jättänyt minut, millään ei ollut enää väliä. Uhrauduin ja puin morsiushunnun ylleni. Nyt eroamme iäksi. Olen uskollinen toiselle, minulla on hitunen onnea ja sitä ei voi minulta mikään viedä”.

PAULI KALLIO

1 kommentti:

  1. Hi!
    Olen näemmä joskus kirjoittanut runon Oodi Nälkämaan laululle. Mukava että se on julkaistu. Nythän asun taas täällä Nälkämaassa.
    Tarja L

    VastaaPoista