2000

Vuonna 2000 Pushkinin synttäreillä runoja kuultiin Ritva Kolehmaiselta, Reijo Holopaiselta ja Jari Voutilaiselta.

In 2000 Pushkin was consulted birthday poems by Ritva Kolehmainen, Reijo Holopainen and Jari Voutilainen.

Voutilaisen sarja "Aikataulu" julkaistiin samana vuonna VB-valokuvakeskuksen ja Vestäjien yhteisjulkaisussa Amerikan Anttola, jonka toimitin.

Pushkinin patsaalla Suomalaisen kirjakaupan Sanna-Liisa Kiiskinen julkisti myös Kirjan ja ruusun päivän runokilpailun voittajan Leena Koiviston.

On the statue of Pushkin bookstorekeeper Sanna-Liisa Kiiskinen also published the winner of poetcomeption. She was Ms Leena Koivisto.

Mordvan Pushkinin kuvasin Saranskin pääkirjastossa 25.8.2000. I took this photo of Mordoviya Pushkin in Saransk main library 25.8.2000.



LENINGRADISTA ON PITKÄ MATKA PIETARIIN
(6. 6. 2000)

Sininen uni Leningradissa

Televisiossa näin miehen
ja siniset kädet, jotka
täyttivät kynänsäiliöitä
- kuulamustekyniä.
Kyniä, kyniä
- kyniä suomalaiset osaavat.
Tavara vaihtaa omistajaa,
markan kynä ei kauan kirjoita.
Vanha mies puhuu
hiljaisella äänellä
ja kädet toimivat kuin koneet
omaan tahtiinsa.
Kädet sinistyvät
päivä päivältä enemmän
väri nousee ranteisiin, kainaloihin
pilkuttaa naaman
imeytyy verenkiertoon
- siniverinen mies.
Mies näkee sinistä unta,
lamppu sammuu otsalla.

UNOHDAN PIETARISSA - MUISTAN PIETARIN

Rautainen tie
juna lonksuu eteenpäin kyljet natisten
Jo Karjalan koivikot tuuhettuu -
Missä?
Talot nököttävät ankeina radan varrella:
kadonneen kauneuden puutalot
ja harmaatiiliset neukkutalot
- elämän ristiriita
Astun junasta asemalaiturille
hajumuisti palaa

Ystävä mersulla vastassa
tiiliä ja lohta Stockmannilta
Muutama vuosi sitten
tuliaispyyntö: Leipää!

Älä juo vettä,
älä käy vessassa -ohje muistissani
kuljen kaupungilla
Eremitaasissa viivyn päivän
sotasaalis-taulut vangitsevat
Monet ja muut
Taideaarteet mykistävät
lois ei yllä vessan oven taa
On aika lähteä kun patsaat alkavat näyttää
kaikki samanlaisilta möykyiltä

Kaupunki pesee kasvojaan
talojen kuoret tuijottavat
ontoin silmin tulevaisuuteen
Uusrikkaat bisnesmiehet
- muotilehtien kiiltokuvat -
yrittävät naiset kohtaavat
loistohotellissa
Minulla varaa vain vessakäyntiin

Katu kukkii kansainvälistä
mainoksia ja suomalaista makkaraa
jäätelökesä huhtikuussa
Torilla kanankoivet kioskin ikkunassa
auringon raaka kypsytys
Ihmiset nousevat maan alta
talvenkalpeina he puskevat Nevan tuulta päin
Juokse henkesi edestä jalankulkija
prospektilla olet lainsuojaton
mutta ulitsalla väkimassa vyöryy
päin punaista

Metron rapuilla nainen
vauva sylissään
kerjää
Se sattuu sieluun
Ojennan setelin - paljon nollia
Likainen käsi nappaa ruplan
kopeekat turhaan helisevät
Dievuska, dievuska! nainen
heiluttaa kortteja perääni
- nekin likaisia

Kuuntelen kanaaleilla
möyrin myyränä metrossa
enkä pääse oikealla asemalla ulos
Eksyn ja tiedän olevani Pietarissa
Kolmekummentä suomiraha:
tunnin matka takaisin
katu vilistää taksin lattian reiän alla

Chopinin sävelet rauhoittavat
musiikki ei tunne kielirajoja
Vladimir Sakinin sormet
kirmaavat koskettimilla
Suljen silmäni elähtäneessä salissa
punaista samettia ja kultaa
Unohdan paikan, ajan
hajuvesien sinfonia pakoittaa muistamaan
lava täyttyy kukkasista
Kyrillinen kakofonia ympärilläni
kulkeudun ulos kadulle
vaellan Nevan sillalle
Pietari kaivaa koloa sydämeeni
Tiedän että palaan

RITVA KOLEHMAINEN

HAAPANA LAULAA ÖISIN

Haapanan signaalimainen laulu viiltää kesäyön kosteaa ilmaa.
Lammen haapanat kirkastavat tietoisuutta. Ääni kantaa ajatukset alkumatkaan.
Nuo tietämättömät eivät tunne ja tiedä samoin kun minä. Vain ammoisten tietäjien sanat
kertovat niille maailman mysteeriokouluista. Haapanan laulu ei kanna sanojen ruumiita.

Ernest Hemingwayn mukaan runoilijan täytyy rakastaa sanoja. Sanoja kai hän rakasti
silloinkin, kun naisten sääristä puuttui puristus, kun käsi nosti aseen omalle otsalle.
Sanojakin enemmän rakastan sitä ihanaa henkistä virtaa, sisäistä viisautta, josta sanat
syntyvät. Maailman syntysanoista alkaen. Egon ajatussignaalit hukkuvat janon sammuttavaan
virtaan. Sanan kuuruumis kuolee pois.
Kuten haapanoiden inspiroima ajattelija oivaltaa. Rakkaus sanojen ruumiisiin johtaa
negrofiliaan.
Vanha minä muistaa kirjallisuusesitelmät: nuo pahimman sortin ruumiinvalvojaiset.

MENNINKÄISIKSI METSIIN

Käänsin toimiston. Paperit pataan - näyttöpääte paskaksi potkulla parilla. Mitä järkeä tässä on. Karkasin tuoreilta tuoksuviin mäntymetsiin. Jo pistää nokaan elämän eliksiiri. Keväisin nuo puut viisaat valavat ihanan eetterinsä ilmaan, jota ahmin kuin hullu jäätelöä. Tule sinäkin, kirmaise karuille kankaille työn, väsymyksen tai sairauden raskauttama. Männyt olivat tukeni jo nuoruuden agnostisissa kriiseissä, minuuden vaikeissa vaiheissa. Olimme yhtä ja tulimme taas yhteen. Luulen muuttuneeni menninkäiseksi. Saan valkotakit perääni.

Tiedäthän, ystäväni, mitä yhteistä oli Che Guevaralla ja Yrjö Kallisella. Oli heillä nimenomainen yhteinen nimittäjä, josta todistaa jokainen teko, puhe ja kirjoitettu sana. Jos sen osaat kertoa löysin rantein, olet kulkenut jo monta askelta samaa tietä. Niin valosta syntyvät teot ja ajatukset odottavat jo sinuakin, ystäväni. Viittaan sielullishenkiseen uudelleen syntyprosessiin, ystäväni. Viittaan universaaliin rakkauden lakiin, rakas ystäväni. Viittaan valaistuneiden viiteryhmään, ystäväni skeptikko.

TIETOISUUDEN OLEMUKSESTA 1. (GUEVARA)

Miksi ruma tyttö ei tanssi yksin?
Selitän esimerkein valaistuneen tietoisuuden olemusta, venäläinen ystäväni. Kerron miksi Che Guevara haki aina juhlien rumimman tytön tanssiin? Se oli Gueavaran tie, oleminen on tietoisuuden tila.
- Mutta eikö tuo ole hieman vaarallista epäitsekkyyttä, lopulta kysyt.
- Se näyttää vaaralliselta maailman silmissä - Guevara kaatui latinalaisen Amerikan viidakkoon.
Jokainen kivitetty profeetta todistaa vaarasta, mutta tiedätkö, ne kivet ja luodit eivät satu.
Tunteeko umpihumalainenkaan kaatuessaan kipua tai syyllisyyttä.

VENÄLÄINEN SIELU

Mitä saivat aikaan ne runojesi vapaamielisyydet. Vanha Venäjä nousi takajaloilleen.
Nythän puhuu joku muu kuin pyhä ja viisas.

Se miettii joll´ on mieli. Ajatus ei armahda moraalin kahta muotoa, ei liioin kolmea, tai neljää moraalia.
Jos moraalia on, olkoot se yksi ja sama.

Liian pian kuuluu metsästä armahtava laukaus.
Päättyi aikasi, työsi jaloon reikään kallossasi.
Kaaduit saapaat jalassasi, Pushkin. Olit piikki lihassa Venäjän.
Mutta jo Raamattu varoitti sinua runoilijaa tappamasta: "sinua ei saa tappaa".
Sinua ei voi tappaa.

VIGILIA

Menin Vigiliaan. Tapasin siellä nöyrän ja paljon kärsineen kirkon. Tämäkö kirkko manasi Tolstoin eli Pietarin helvettiin? Tähänkö kirkkoon Jumala sitten antoi Stalinin marssittaa hevoset?
Kuuntelin vigiliaa. Se oli kaunis ja nöyrä kuin anteeksipyyntö, ja harras kun anteeksianto.

REIJO HOLOPAINEN

Kirjan ruusun päivän runokilpailun voittoruno
Pushkinin patsaalla vuonna 2000

Kädet ojentuvat
iho koivunlehden ohut,
sivele minua
sormieni välistä.

LEENA KOIVISTO

1999

Kaksisataa vuotta Pushkinin syntymästä. Kuopiossa juhlittiin kolme kertaa: 6.6. Pushkinin patsaalla, Vestäjien Pushkin ProSpektillä 25.9. ja Heikki Viitalan musiikikeskuksen pääjuhlassa.

Two hundred years of Pushkin's birth. Kuopio celebrated three times: 6.6. on the Statue of Pushkin, organisation of local writers Vestäjät with "Pushkin ProSpect" 25.9. and Heikki Viitala with officionals in the Musiikkikeskus.

Vuoden 1994 ensimmäisillä Pushkin syntymäpäivillä toivoin runossani "hurmetta Pushkinin ja e.e:n", ja vuonna 1999 saimme nähdä runoilija Ilpo Tiihosen verta Kuopion torilla.

The 1994 Pushkin's first birthday I hoped in my poem "blood of Pushkin and e.e's", and in 1999 we were able to see the poet Ilpo Tiihonen blood Kuopion the square.

Kirjastossa oli Pushkin-näyttely, ja Tiihonen ja Jukka Mallinen lukivat Valkeisen lammen rannalla suomennoksia juuri ilmestyneestä valikoimasta Muistomerkki.

SANEERATTU
(6. 6. 1999)

Minulla oli vihreä talo,
lasinen kuisti, pihan korkeat puut.

Minulla oli vihreä talo.
Lapsi ja mies, pihan perällä koira.

Minulla oli vihreä talo.
Lapsella lelu, miehellä auto,
koiralla kaikuva haukku.

Minulla on vihreä talo.
Muistot.
Niiden lasinen haukku.

OODI NÄLKÄMÄÄN LAULULLE

Isäni maan saviset viilut
kasvavat puita.
Isänmaani saviset viilut
ruokkivat muita.

Tiedostoissa lepää isäni maa.
Näyttöpäätteillä kukkii isänmaa.

Isäni maan saviset viilut. Vielä.

TARJA LEINONEN


TATJANAN LAULU
Song of Tatjana
Aleksandr Puškinin Jevgeni Oneginin pohjalta 1999

TATJANA:
Olen Tatjana, minua Tanjaksi kutsutaan. Ja sanotaan sellaiseksi joka istuu hiljaa ikkunasta katsellen. Mutta nyt on minun vuoroni puhua, kertoa Jevgeni Oneginista, tuosta, joka varastelee sydämiä ja viskoo niitä kuin pieniä kiviä järveen.
Hänen ensimmäinen käyntinsä meillä herätti paljon kohua. Naapureilla riitti juorun jauhamista. Supistiin ja vihjailtiin; eikä syyttä, ei tietenkään. Ne sukaisivat minulle sulhasen, ja varma huhu tiesi että häitä jo valmisteltiin. Harmistuin juoruista, mutta ne jäivät salaisesti elämään ajatuksiini ja voittivat lopulta sydämeni. Talven yli itänyt siemen puhkesi kasvamaan keväällä. Silmäni avautuivat: se on hän! Hän se on! Uneksin yötäpäivää hänestä. Kaikki oli häntä, kaikki hänestä puhui: maa ja metsä ja tuuli lauloivat hänen nimeään.
Voi minua hupakkoa, joka toiveikkaana jätin kohtaloni tyrannin käsiin. Aavistin että sorrun. Mutta sitä ennen sokaistuna tahdoin hurmaantua hekumasta ja juopua lemmen taikajuomasta. Haaveet ja onnen odotukset kiusasivat minua kaikkialla. Lemmen kaipuu ajoi minut iltaisin puistoon, jossa kuu vartioi taivaankantta ja satakielen laulu helähti lehvikössä soimaan. Vereni kiehui ja poskissa leiskui puna. Ja kaikkialla tunsin hänet.
Öisin kääntyilin kuumissani vuoteessa, mutta sairas en ollut vaan rakastunut. Tunsin miten väkevä käsi veti minua häntä kohti. Hän oli aina mielessäni, ja niin syntyi kirje ihan itsestään. Mutta miksi lähetinkään sen!
Kirjoitin, en voinut muuta. Kuin olisin tehnyt pahaa, te varmaan halveksitte minua. Siltikin toivon, että minulla olisi edes toiveen murunen saada teidät vieraaksi. Ajattelen yötäpäivää ensi tapaamista.
Miksi tienne osui tänne maaseudun hiljaisuuteen? Jos en tuntisi teitä, en olisi koskaan syttynyt tähän hehkuun vaan olisin löytänyt miehen, jonka puolisona olisin täyttänyt äidin ja vaimon osan. Mutta nyt... enää ei kukaan voi voittaa sydäntäni, olen sinun ikuisesti. Tiedän että rakas kuvasi seuraa minua kuolemaani asti. Jo varhain tunsin sisälläni syvän katseesi ja kuulin pehmeän äänesi. Sinä olit unelmani, paras minkä tiesin. Niin tulit ja minä vapisin ilosta: se on hän!
Puhuit minulle, kun istuin yksin uneksimassa ja hain rauhaa sydämeni polttelulle. Ja enkö silloin nähnyt hahmosi hämärän yön läpi! Taivuit puoleeni, silitit ja lohdutit minua. Ja sanasi solisivat kuin lempeä puro.
Asutko taivaassa vai helvetissä? Pyyhi epäilyni pois. Vai onko tämä unta, ehkä kohtalo onkin varannut jotain muuta minulle? Ei, minulla ei ole muuta kohtaloa. Ota minut ja suojaa minua! Kuihdun tähän ikävään, se vie kaikki voimani. Odotan sinua, anna sieluuni toivo tai revi pois tämä näännyttävän raskas uni!
Lopetan tähän, minua pelottaa lukea nämä rivit. Silti en voi muuta kuin luottaen turvautua teihin.
Päivä kului hitaasti kun odotin vastausta, kului toinen, kolmaskin, mitään en kuullut hänestä. Miksi hän ei vastaa, joko hän unohti minut?
Mutta sitten yhtenä iltana näin salaisen merkin: ikkunan huuruun piirtyivät kirjaimet J ja T. Silloin kuului kavioiden kopsetta... hän saapuu! Juoksin ulos kevyemmin kuin pilven varjo, lensin häntä vastaan, vihdoin tulin joelle ja lysähdin maahan hengästyneenä. Toivoin vielä, vaikka epäilyn mato kaivoi sieluani. Odotin rakkaani tuloa, luotin yhä, mutta hän ei tullut. Toivoni sammui pois.
Olin jo aavistanut mitä hän sanoisi, kun lopulta tapaisimme. Näin hän puhui: "Sananne ovat minulle rakkaat, niissä laulaa luottavainen sielu viattomasta lemmestä. Vilpittömyytenne on saanut minussa eloon jo kauan sitten kuolleet tunteeni.
Jos perhekuvitelmat saisivat minut hetkeksikään valtaansa, ei voisi olla somempaa morsianta kuin te. Mutta en ole luotu onnea varten, se on minulle vierasta. Tulisimme katumaan liittoamme. Vaikka rakastaisin teitä aluksi, onnemme jäähtyisi ja karkaisi pian tiehensä. Kyyneleenne saisivat minut raivostumaan ja kiveksi kovettumaan. Onko surullisempaa kuin kuin koti, jossa vaimo itkeskelee kurjaa miestään yksinäisinä iltoina? Ja mies tietää vaimon arvon, mutta tuskin itseään kestäen murjottaa omassa yksinäisyydessään. Se osa olisi teille kovuudessaan armoton, enkä haluaisi sitä teille.
Haavemieli ei palaa enää, se on minulle mennyttä. Kaipaan teitä kuin veli sisarta, en halua muuta kuin ystävyyttänne. Toivon että haaveenne vaihtuvat, eikö vanha kuva haihdu uuden rakkaamman edestä? Te rakastutte uudestaan. Toivon että opitte itsehillitsemisen taidon, sillä muut eivät piittaa tunteistamme hitustakaan."
Kuuntelin hiljaa hänen sanojaan. Ja kun hän tarjosi käsivartensa, nojauduin siihen aivan muissa maailmoissa, poissa tolaltani. Silti uneksin vielä, vaikka pääni oli jo painunut. Kuljimme käsi kädessä hiljalleen, joka askeleella kauemmas toisistamme.
Hän lähti, minä jäin. Rakkaus on ehkä todellisempaa kuin ystävyys, se vie läpi myrskyjen kohti elämämme kirkkainta tähteä, mutta silti siitä tulee helposti vain paholaisen leikkikalu. Ketä siis rakastaa, kehen luottaa? Kuka ei jätä tai petä? Kuka voisi tuoda mielihyvää ja kysyisi myös minun mieltäni? Kuka huolehtisi, kestäisi vikani, eikä koskaan tuskastuisi...? Me hukkaamme elämämme turhiin houreisiin. Siksi, ystäväni, rakastakaa itseänne! Ei voilla herttaisempaa rakastettavaa!
Toiveeni lakastuivat kuin helteen polttaman ruusun terälehdet. En saanut öisin unta, terveyteni häipyi, hymyni sammui. Minä kuihduin, kävin kalpeaksi - vaikenin. En välittänyt mistään, en ajatellut mitään.
Luulin jo unohtaneeni, kun taas tapasin Oneginin. Hän tuli nimipäivilleni ja istahti minua vastapäätä, mutta minä tärisin kuin pelästynyt lintu. Minun oli vaikea hengittää ja luulin pyörtyväni. Mutta Onegin ei sietänyt herkkyyttä, ei pyörtymistä tai kyyneleitä. Hän suuttui ja hänen katseensa pelotti minua.
Myöhemmin sinä iltana Onegin ja Lenski riitautuivat keskenään, kun Onegin oli kiusannut Lenskin mustasukkaiseksi. He joutuivat kaksintaisteluun, jossa Onegin ampui kylmästi ystävänsä. Äkkiä kaikki oli hiljaista kuin asumattomassa talossa, jossa kukaan ei liiku. Onegin lähti pois. Minä vaivuin yksinäisyyteeni ja suruuni. Vain hänen muistonsa toi sydämeeni kiihkeän kuohun. Rakastin häntä, vaikka minun olisi pitänyt vihata tuota murhaajaa! Aloin nähdä kirkkaammin, kuka oli saattanut minut tähän tuskaan, kenen takia kohtalo oli pannut minut huokailemaan. Paholainen on hyvän ja pahan outo sekoitus, taivaan tai helvetin luoma enkeli.
Äitini halusi naittaa minut, mutta minä hylkäsin kaikki kosijat. Äitini ei antanut periksi, ja lopulta hän sai minut muuttamaan Moskovaan. Tunsin itseni vieraaksi. Minut kutsuttiin tuliaisjuhlaan sukulaisten luo. Vastahakoisesti kävin kukkuraisiin ruokapöytiin, kuuntelin heidän kipeitä sanojaan: “Oot kasvanut!”, ”Minä pitelin sua ristiäisissä.”, “ Ja minä kannoin sylissäni, kun itkit.”, “Minä nipistin korvaa. Aloit rääkyä.”, “Mutta minä annoin piparkakun!”.
Mummot siunailivat ääneen ajan pakenemista, ja heidän hienot tyttärensä, nuo Moskovan sulottaret, tutkivat minut tarkkaan. Olin heistä kumma maalainen, joka istui hiljaa juhlassa. Muut vieraat hävisivät äkkiä, ja vain muutama jäi. Sillon täti pukkasi minua kylkeen ja sopotti korvaan: "Näetkö tuon komean upseerin, joka katselee sinua?" Minä yritin: “Missä, heitähän on kaksi...tuo paksuko?" Ja tädit riemastuivat: "Tanja, ota onnittelut!" Niin minä tapasin kenraalin, josta tuli aviomieheni.
Olisin varmaan elänyt tyytyväisenä, mutta kohtalo ajoi Oneginin taas tielleni. Hän oli seuraillut minua jo jonkin aikaa, olin nähnyt kutsuilla hänen jo hieman harmaantuneen, nuorena vanhenneen hahmonsa. Onegin ei saanut rauhaa, vaan kuljeskeli ikävissään ilman perhettä, toimintaa ja elämän suuntaa. Hänestä ei ollut miestä mihinkään, hän nääntyi yksin. Yhä hän viihdytti tunteitaan mutta ei kestänyt kauan, kun hän kyllästyi.
Kun hän oli nähnyt minut kenraalin puolisona, hän oli syttynyt minuun uudestaan. Kuinka olinkaan muuttunut, kuinka muuttunut hän! Onegin rakasti viimeinekin vakavasti, hän hautoi vain yhtä ajatusta: minä olin hänen ajatustensa polttava kohde. Silti en ollut häntä huomaavinani, vaikka olin ollut salaa levoton hänen vuokseen.
Lopulta hän kirjoitti minulle kirjeen, kun en ottanut häntä vastaan (Oneginin kirje:) Tiedän että loukkaan ja suututan teitä tällä surullisella tunnustuksella. En tiedä miksi kirjoitan ja annan aiheen pilkkaan.
Kun tapasin teidät ensimmäisen kerran, näin hellyyttä johon en rohjennut uskoa. Sokeana tottumuksesta en edes ajatellut, että luopuisin tympeästä vapaudestani. Vielä toinenkin seikka veti minua eroon teistä. Yritin unohtaa kaiken, kun Lenski kuoli. Katkoin kaikki siteet ja mietin että viimein koittaa vapahdus, ei onni. Mutta seurasi vain kirous ja sain rangaistuksen.
Minne kuljette, sinne myös minun ajatukseni kulkevat. Hetket ovat kalliita, turha ikävä raahaa pois elämäni lasketut päivät. Se on raskasta kestää. En toivo muuta kuin olla lähellänne, nähdä teidät joka päivä. Vain silloin jään elämään. Tiedän että tämä pyyntö haihtuu kuin vesi hiekkaan. Tietäisittepä millaista on se kauhu, kun nääntyy rakkauden janoon! Veren kuohu ei laannu järjen avulla. Tahtoisin heittäytyä jalkojenne juureen, rukoilla ääneen, hellytellä sieluanne, mutta voin lähestyä teitä vain teennäisesti, puhua kylmästi ja rauhallisesti, arvokkaasti käyttäytyen...
Hän lähetti monta kirjettä ja sai vastaukseksi vain hiljaisuuden. Olin kylmä kuin tammikuun pakkanen. Enää en itkenyt hänen vuokseen. Silti hän ei jättänyt minua rauhaan, ja kerran hän tuli, lankesi polvilleen. Katselin ilman vihaa häntä, en kääntynyt pois. Ja lopulta sanoin hiljaa:“Onegin, nouskaa, antakaa minun vuorostani puhua. Olin nuori kun tapasimme. Rakastin teitä, sitä en kiellä. Mutta millaisen vastakaiun sain? Armottomuutta, kylmyytttä. En syytä teitä, olitte suora, ja sen takia ihailen teitä. Mutta te ette mieltynyt vaatimattomaan tyttöön, miksi siis nyt seuraatte minua? Mikä on muuttanut mielenne? Siksikö että olen rikkaan ja monista taisteluista kuulun miehen puoliso? Vai siksi että muita kiinnostava häväistys toisi teille seurapiirikunniaa?
Minua itkettää... jos olen vielä mielessänne niin tietäkää, että kipeät herjauksenne ja kylmän järkevä puheenne olisivat minulle mieluisampia kuin kirjeenne ja rukouksenne. Miksi tulitte? Voi pienuuttanne! Teidän orjamielenne säälittää minua!
Kuinka elin lähellä onneani! Mutta nyt on myöhäistä, en voi muuttaa osaani. Kun olitte jättänyt minut, millään ei ollut enää väliä. Uhrauduin ja puin morsiushunnun ylleni. Nyt eroamme iäksi. Olen uskollinen toiselle, minulla on hitunen onnea ja sitä ei voi minulta mikään viedä”.

PAULI KALLIO

1998

Nuori Voima 4/98

(http://www.electricverses.net/nvl_index/artikkelihaku.php?query=pushkin)

1 Janne Porttikivi ja Tuomas Nevanlinna
Neekeripatsas
2 Jukka Koskelainen
Vaskiratsastaja, valtakadun harhaajat ja patsaan purkajat
7 Erkki Peuranen
Pushkin ja suomalaiset
9 Pushkin-anekdootteja
10 Sanna Turoma
Hopeakauden Pushkin-myytistä
11 Anna Ahmatova
Sana Pushkinista
14 Sanna Turoma
Ideaalimaisema tyhjyyden reunalla
17 Roman Leibov
e-Pushkin
19 Gennadi Obatnin
Rikos ja vapaus
21 Stanislav Savitski
Pingviinin ja suden välissä
24 Jussi Heinonen
Harmsin euko(i)sta
26 Jefim Kurganov
Harms ja Pushkin
27 Daniil Harms
Pushkin
29 Tarja Wiik
Tshaikovski ja turha kolmas näytös
30 Aleksandr Pushkin
Runoja (suom. Erkki Peuranen)
32 Jyrki Lehtola
Pitkän päivän matka yöhön
35 Pekka Pesonen
Lehti lehdeltä
37 Hannnes Heino
Kuukauden klassikko
39 Viktor Pelevin
Sigmund kahvilassa ja Sisäänrakennettu muistutin

1997

I

5. 6. 1996

"Hei Jouni Tossavainen

Luin Elävien Runoilijoiden Klubin kirjeestä, että te vietätte Kuopiossa Pushkinin synttäreitä tänä ja seuraavina vuosina.

Olen kirjoittanut oheisen Pushkin-aiheisen riimirunon vuonna 1992 ja jos haluatte ottaa sen jonakin vuonna ohjelmistoonne jonkun lausujan tai muun lukijan esittämänä, niin olen vain iloinen.

Runoa ei ole aiemmin julkaistu. Muistaakseni eräs Erkki Peurasen Pushkin-tutkimus innosti minua kirjoittamaan tuon runon aikana, jolloin kokeilin onneani riimin parissa. Runo perustuu sikäli löyhästi Pushkinin elämänkertatietoihin.

Mikäli käytätte runoa ja haluatte jopa maksaa siitä minulle palkkion, niin annan siltä varalta pankkiyhteystietoni. Mutta saa runon palkkiottakin esittää.

Ystävällisin terveisin
Riina Katajuovuori
runoilija
Venäjän kielen ja kulttuurin harrastaja"

II

6. 6. 1997

PUSHKIN

Pushkin sai virkatehtävän, saappaat kiilsi niin kuin viini
heinäsirkkojen tihutyöt ylös präntättävä ois
Pushkin kuunteli sirinää, päätti: laitan raporttiini
"Heinäsirkka lensi tänne, lensi sitten pois."

Huoneessa on paprupinot huiskin haiskin
Pöydän takaa nousee mies, lyö kädet yhteen,
huutaa: On kelpo veikko Pushkin,
näytelmä on hieno, rupeen kohta itkeen!

Pushkin lähtee valepuvussa kohti Pietaria
ei vielä ole taittanut monta mailia
kun tien poikki loikkii lyhythäntä jänis
Pushkin kalpenee: Jos käpälämäkeen menis?

Vauhti yhä hidastuu kun pappi tulee vastaan
kylmä viima puhaltaa hänen kasukastaan
Jos vain jostain saisi kuskin
kotona jo oisi Pushkin.

Talonpoikaiseukko kääntyy majan luota
Pushkin ei pitkään ihmettele tuota:
"Palaan maatilalle,
enteet sai matkan pilalle."

Esimies repii reuhkaa, karjuu: "Siperian reki
lähtee tasan kello neljältä!
Pushkin, Teistä miestä tulee tuskin
kun isompaanne ette osaa peljätä!"

III

(Postikortti: Hippolyte Flandrin 1809-1864 "Jeune homme nu assis au bord de la mer, figure d´étude", 1836)

26. 6. 1997 Helsinki

"Kiitos jylhästi & liikuttavasta
tervehdyksestä. Olen syvästi
imarreltu ja iloisesti
yllättynyt, että runoni on
löytänyt perille. Olen
itsekin tuon patsaan
äärellä tepastellut
ihanassa Pietarissa.
Lämmintä kesää,

Riina Katajavuori"

1996

Kolmansilla Pushkinin syntymäpäivillä esitimme Erkki Peurasen kanssa pienoisoopperan Mozart ja Salieri. Nuoren Voiman Liitossa oli toiminnanjohtajana Mariana Säntti, ja saimme tukea matkakuluihin Elävien Runoilijoiden Klubilta.
Söimme kalakukkoa ja joimme hieman viiniä Pushkinin muistoksi.



Third Pushkin birthday presented Erkki Peurasen with me opera "Mozart and Salieri". The Young Power Association was Executive Mariana Säntti, and we were able to support the travel costs of The Living Poets Club from Helsinki.

We ate Fish And Cocks and drink a little bit wine in memory of Pushkin.


Patsaalla kuultiin myös runoilija Juhani Ahvenjärven kolme Pushkin-aiheista runoa ja kirjastonhoitaja Marja Saraskari tulkitsi kansallisrunoilijan tekstejä venäjäksi.

Patsaalla также поэт Юхани Ярви Жердочный трех Пушкина, связанные с тем, за стихи, а библиотекарь Марья Saraskari истолковал народного поэта текстов на русском языке.

1995

Toista viikkoa olen etsinyt vuoden 1995 toisia Pushkinin syntymäpäiviä. Tämän verran löysin tähän mennessä.

The second week I have been looking for the 1995 Pushkin others birthdays. This is what I found so far.

1994

ÄÄNEN AVAUSRUNO I
Opening tone poem I
(6. 6. 1994)

Hu-huu, ha-haa, hi-hii, ho-hoo!
Siinäs kuulitte,
vaan näkisittepä, mitä poika on kirjoittanut,
paperin täydeltä jälkiä,
runon harmaata
kielen harmaalle.

A. e, j, k,
Mitä me tiedämme?
Hänen runonsa
käsittelevät rakkautta ja kevättä,
kukkia ja leikkiviä lapsia
aurinkoisen aistillisessa maailmassa.

Ja cummingskin,
värssyn suunta on aina vastaan,
häiritsevä kysymys:
onko pysti pystytetty,
rakas harmaa poeettamme tässä,
mustan vai valkean kunniaksi?

Kun runoilija ryyppää kasinolla,
sensori iskee tsaarin tekstuurilla
ja Pietarin soltut parakeissaan
tankkaavat runoja Pushkinin
ja imevät tietoa vapaudesta,
kumouksellisia ajatuksia!

Oi, vaviskaa te maailman tyrannit!
Ja te... nouskaa lyödyt orjat!

Ja cummingskin,
mitä me tiedämme,
kun toinen näyttää sydäntään
ja toinen häntä ymmärtää.
Tyttö nuori alaston
miljoonan patsaan väärti on!
Katsokaa siis itseänne,
etsikää itse todisteita siitä mitä on sanottu.

Ainut oppi: rakastaa
ja sietää epäjärjestystä.

Huojuvat runot,
lastenhuoneen verhot,
painettuja kuvia valkoisella kankaalla,
jokainen lause kaiku äitisi puheesta.

Me katsomme mitä mikäkin tekee,
millaisia jälkiä se jättää jälkeensä.
Sitä me emme koskaan näe,
me näemme vain hajoamistuotteet.

Siispä valmistellessamme runoa kuin sairaan houretta,
pidän mielessä päällikköjen julmuudet ja sotaisat teot,
nuorten lemmenhuolet jotka riipaisevat kastojan sydäntä.
Sillä me etsimme sanastomme mukaisia tunteita,
emme tosin kaikkia sillä huomattavimmat me jätämme,
sanansaattajien varaan me jätämme huumorin ja viisauden,
joiden lähteenä ovat oman isämme käytännön opetukset.


Mutta minä toteutan runouden lait leikkien ja tanssien
ja herätän lukijassa aitoja tunteita eli kauhua ja sääliä.
Kannattaa siis katsoa kenen huostaan maineensa uskoo,
me runoilijat olemme hankalaa
väkeä emmekä koskaan hallitsijan,
heidän runokäärönsä kulkeutuvat torille lahnan käärepaperiksi.

Ja vaikka jäljelle jää hionnan vaiva ja ajankin hukka,
rakastakaamme runoa, olkoon se elämämme auvon ainoa lähde.

KARRI KOKKO